maanantai 16. marraskuuta 2015

Viikonlopun tunteiden vuoristorata

Miten voikaan tuntua pahalta, kun lauantaiaamuna aamupalaa syödessä tulee luettua uutinen Ranskasta. Tunne on aito järkytys, vaikka tuntuukin kaukaiselta. Tietoa hamuaa lisää, jotta saa riittävästi tietoa tapahtuneesta...uteliaisuuttako? Ehkä, vai onko se lievää turvattomuutta...

Miten kertoa lapsille tai miten varautua kysymyksiin? En varautunut mitenkään. Aamupalan syötyäni olin jo menossa valmentajakurssille. Kurssilla fiilikset katossa, itselle mieleistä tekemistä, uudet ihmiset ja paljon uutta tietoa.

Kuitenkin kurssilla odottelin, että milloin tulee viestiä ja niitä kysymyksiä Ranskassa tapahtuneesta...niitä ei tullut.

Vasta eilen yksi kysymys, miksi joku on tehnyt tuollaista. Niin, miksihän? Lyhyt vastaus ja aiheen vaihto, näin meillä käsiteltiin. Turhia sitä on vatvoa ja lopulta lapset aivan sekaisin....

Maanantaina kukaan ei enää kysele, kouluun mentiin ja arki on tässä ja nyt <3

perjantai 13. marraskuuta 2015

Vihdoinkin perjantai!!!!!!

Miten voikaan olla ihanaa herätä perjantaiaamuna ja todeta, että vain tämä työpäivä ja taas on kaksi vapaata! Herääminen ei ole koskaan ole ollut mikään ogelma, olen aina ollut enemmän aamuihminen, mutta viime aikainen säätäminen iltaan asti on kyllä tehnyt aamuistakin jo aika vaikeaa.

Eilen yritin käydä juoksemassa ja ei siitä mitään tullut. Olen innostunut juoksemisesta vasta aikuisiällä ja takana on 5 maratonia, joista yhden jouduin keskeyttämään järkyttävän kylmyyden vuoksi (Tukholma 2012, jos joku muistaa sen +2 asteen lämpötilan ja myrskytuulen yhdistelmän). Nytkin sain juuri ilmoittautumisen tehtyä Roomaan ensi huhtikuulle.


Juokseminen on minulle tapa tyhjätä pää, vaikka kuuntelenkin musiikkia tai radiota (talvisin Saipan peliä), niin olen juostessa itseni kanssa, kukaan ei pyydä minulta mitään, kukaan ei kysy missä mikäkin tavara on. Maratonille en lähde vieläkään suuria aikatavoitteita mukanani, vaan lähden tavoittelemaan maalia ja nauttimaan tunnelmasta.

Olin syyskuussa Kroatiassa ja juoksin Ston Wall maratonin, jolla ei oikeastaan ole maratonin kanssa mitään tekemistä. Juoksua muureilla, serpentiiniteillä jne. Kävelyä tuli kaikissa mäissä, mutta se fiilis, kun selviää maaliin asti!!! Sitä ei vain voita mikään!!!

Eilinen juoksu siis... onneksi en tavoitellut pitkää lenkkiä, yhdistin vain rahan haku reissun pieneen pyrähdykseen. Olin syönyt vähänlaisesti päivän aikana töissä ja pyöräillyt töihin ja työpäivän aikanakin. Söin kotiin tullessani ja sitten säntäilin treenikuskaajana. Kun lähdin lenkille laski verensokerini selvästi, eikä minulla ollut yhtään geeliä tai Siripiriä taskussa. Yleensä taskustani löytyy aina jompaa kumpaa, kun tämä tunne ajoittain ilmestyy :(  No, tulipahan taas muistuteltua, että syö hyvä ihminen riittävästi, pelkkä kaninruoka päivällä ei riitä (vaikka hyvää onkin).

Nyt työn äärelle......

torstai 12. marraskuuta 2015

Uusi yritys

Eilinen bloginimi ei sitten millään istunut itselleni, se olisi johtanut ajatukseni aika pahasti metsään....

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aamupalaa syödessäni mietin mikä on se juttu millä jaksan nousta aamulla sängystä tällaisena harmaana syyspäivänä. * työ josta tykkään * lapset (vaikka ne aamulla onkin ajoittain aika kiukkuisia) * päivä josta ei koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan

- Sen olen oppinut, ettei kalenteria kannata etukäteen murehtia, se ei tyhjene millään. Lasten harrastukset (niitä alkaa 4 lapsen kanssa jo olemaankin lähes joka päivä), omat harrastukset ja yhdistys/seuratoiminta sekä normaalit arkirutiinit työssä ja kotona täyttävät päivät vaikka niitä kuinka yrittäisi vähentää.

- En ole uskaltanut lukea artikkeleita "hitaasti etenemisestä", sillä miettisin vain miten minun täytyisi muuttua. Jos olen kotona koko illan, en osaa olla tekemättä mitään, vähintään kädessäni on neulepuikot - mutta haittaako se? Kun vielä tuntuu hyvältä ja tiedän tämän olevan tämän hetken juttu; lapset ovat vielä siinä iässä, että tarvitsevat kyydit treeneihin, mutta muutama vuosi ja vanhin kulkee jo omineen..... ja arviolta 10 vuotta, eikä kyytejä tarvitse juuri kukaan.....

Nyt on kahvi juotu ja työt kutsuu..... raikasta, joskin sumuista säätä uhmaamaan työmatkapyöräillen!